2 years, 730 days, 17520 hours.

Kyllä, siitä on jo niin kauan. Niin kauan siitä, kun löysin sen elämäni keppihevosen.

Aito ja Samu maaliskuussa 2014. Videosta otettu kuva.

Toukokuu 2014

Samu 23.12.2013

maaliskuu 2014

Huhtikuu 2014. Videosta otettu kuva.

Joulukuu 2013

Huhtikuu 2014

kesäkuu 2014

Elokuu 2014

Syys- lokakuu 2014

Lokakuu 2014

Tammikuu 2015

Tammikuu 2015

Maaliskuu 2015

Huhtikuu 2015

Kesäkuu 2015

Kesäkuu 2015

Kesäkuu 2015

Elokuu 2015

Samun kanssa tänään 2 ihan korvaamatonta vuotta takana! Ihan hullua, tuntuu että just vasta mun talliin astui raaka, säikky 11- vuotias suokkiori, jolla on synkkä menneisyys. Harja oli huonossa kunnossa, kylkiluut paistoi, hevosen silmistä pystyi näkemään pelon. Pelon, joka tuli suoraan sielusta. Silti näin siinä keppihevosessa jotain erityistä. Jotain, mitä kukaan muu ei ikinä ole nähnyt. Tunsin alusta alkaen kuuluvani sen hevosen (taino, jos sitä hevoseksi pystyi silloin kutsua) yhteen. Olin ollut reilut 7kk putkeen kepeillä polvikuolion takia, enkä ollut astunut askeltakaan, joka vaikeutti asiaa. Poni seisoi vielä kuukauden verran ilman liikuntaa, kunnes sain alkaa pikkuhiljaa jättämään keppejä pois (maaliskuu '14), ja olin tietenkin ihan innoissani- kukapa ei siinä tilanteessa olisi! Eka ratsastuskerta meni miten meni, Samu oli todella arka, ei kuunnellut kunnolla pohjeapuja, puri kuolainta ja kulki jännittyneesti, steppas paikoillaan. Pukitteli ja keuli. Lopetin sit siihen. Sama homma jatkuu ja tuntuu, heppa ei ala kehittyä- paitsi huonompaan suuntaan. Samulla oli raju pukitteluongelma. Heitti liinat kiinni heti yli 30cm esteelle. Monesti teki mieli luovuttaa. Luovuttaa ja myydä hevonen. Kuitenkin joku pakotti mut jatkaan- onneks.

Huhtikuu 2014

Koitti kesä 2014. Poni pukitteli, ryösti ja kuskas ympäri kenttää- mut kulki huomattavasti rennommin. Siinä vaiheessa ajattelin ekaa kertaa et siitä hevosesta voi tulla viel jotain. Samu alko hypätä ku unelmissa. Kootut askeleetkin meni jo ku vanhalta kouluhepalta. Hypättiin elokuussa mun enkka, 115cm. Tajusin, että se hevonen on täyttä timanttia, joka tarvi vaan vähän hiomista. Lokakuun alussa uskalsin viedä Samun ekaa kertaa näytille- tuloksetta. Heppa oudoksui paikkaa eikä kuunnellut mitään, mut teki silti parhaansa, joka riitti mulle. Syksy oli vähän epäaktiivisempaa aikaa. Talvi taas treenattiin ahkerasti. Luottamus oli lähtenyt syksyn ja kesän aikana ihan valtavaan nousuun. Uskaltauduin kaulanarulla Samun selkään ekaa kertaa helmikuussa. Tajusin, että se poni oikeesti luottaa muhun. Et me pystyttäis mihin vaan. Et tulevasta kesästä tulis meiän paras kesä.

Niin. Tää kesä oli ainutlaatuinen. Samu suorastaan rakasti kilpailemista, se oli aina elementissään radalla. Tajusin, että se kuuluu radalle.

 Ei kesä pelkkää kisoja ja treenaamista ollut. Käytiin monesti kaulanarulla maastossa, pidettiin hauskaa, käytiin muutaman kerran uittamassa.. huomasin kuinka paljon rakastan Samua. Samusta tuli ruusukehai. Se vaan loisti. Se nautti esteradoista ja täydestä laukasta ilman varusteita metsässä, jossa aurinko paistoi ihanasti puiden oksien läpi. Jossa oli vaan me kaks. Se kesä oli meidän osalta täydellinen.
Tuli syksy, ja ratsastaminen jäi lähes kokonaan. Otettiin rennosti, ja välillä saatettiin käydä kavereiden kanssa ihanalla maastolenkillä metsässä, josta ehdottomasti molemmat nautti sydämensä kyllyydestä. Molemmat oltiin kehitytty. Niin paljon että tuskin koskaan enään.
Rakastan sitä hevosta. Se on kultaa. Ainut hevonen, jota en myy ikinä. Meiän tarina jatkuu vielä pitkään.
Korvaamaton vanunaama.